Eilen poikkesin Nakkilassa kalastusseuramme kerhoillassa. Olin etuajassa ja kävin katsomassa kotijokeani kuinka Kokemäenjoki on pärjännyt talven ja pakkasten kourissa. Siellä joki oli vanhalla paikalla tervehtien minua iloisesti. Virtaukset joessa alhaalla, vaikka olisi mennyt perhoa heittämään. No, otin pari kuvaa kesän parhaasta kaveristani joesta ja läksin kävelemään autolle.
Mutta joki antoi minulle sen toivon jota kaipasin kylmän ja lumisen talven keskelle. Kevät tulee aivan varmasti ja ystäväni joki odottaa minua jälleen kesän rientoihin perhovapani kanssa. Sormia polttaa jo nyt mutta parempi on vielä jäähdytellä niitä kylmän vesihanan alla hetken aikaa.
Sitä kun ikää karttuu niin ystäväpiiri pienenee vuosi vuodelta. Talvi menee pitkälti työn ja koti-iltojen merkeissä. Mitä nyt kolme kertaa viikossa käyn kuntosalilla kroppaani hoitamassa, että jaksaa kesän perhokalastaa. Keväällä sitä herään talven horrokseta jokirannassa nähdessäni nuoret kalakaverini. He ovat minua kaikki nuorempia mutta heidän seuransa saa minut eloon. Vitsin vääntöä, juttun kerrontaa ja perhokalastusta. Siitä on meidän kesä tehty.
Perhopenkki on talven ajan minun terapeuttini. Sen ääressä saan iloita, olla hieman allapäin ja perhopenkkini kuuntelee minua arvostelematta minua. Perhopenkkini vie minut läpi kylmän ja pimeän talven uuteen kevääseen.
Sormiani polttaa edelleen. Kokemäenjoki herätti minun kalastusvaistoni liian aikaisin. Taidanpa mennä vesihan ääreen jäähdyttelemään sormiani. Älkää lannistuko. Kevät on päivä päivältä lähempänä valon lisääntyessä ja pimeyden väistyessä johonkin kaukaiseen syksyyn.
