Tästä se alkoi

Minä vuonna 1969 Lappeerannan satamassa ongella.

Kalastus innostus laitettiin minuun vauvana äidin maidon kautta. Ensimmäisiä telttareissuja Saimaalla tein 7 kuukauden ikäisenä heinäkuun helteessä pärekopassa. Tosin seuraavana aamuna helle oli muuttunut yön aikana lumisateeksi äitini kertoman mukaan.

Perheeni yhteinen harrastus oli kalastus ympäri vuoden. Talvet käytiin pilkillä ja kesät heitettiin virveliä, sekä ongittiin. Kalastus oli perheessämme niin intohimoista, että urheiluvalmentajamme eivät tykänneet aina siitä. Kalastus meni monesti urheilun  edelle.

Olin aina kalastunut virtaamattomassa vedessä ennen kuin muutin Länsi- Suomeen Kokemäenjoen varrelle. Karjalaispojalla oli vähän aikaa huuli pyöreänä virran ääressä. Mutta pikkuhiljaa opin uudet kalastustavat.

Ihailin aina Nakkilan koskilla perhokalastajia, mutta en rohjennut aloittaa perhokalastusta vasta kuin 57- vuotiaana syyskesällä 2019. Miltei 20 vuotta katselin ja ihastelin perhokalastajia ennen kuin rohkaistuin kokeilemaan lajia kaksikätisellä perhovalla.

Mutta perhokalastus vei miehen mennessään. En ole muulla tavalla kalastanut vuoden 2019 syksyn jälkeen. Ja mikä parasta aloin saamaan paremmin kalaa perholla Nakkilan koskilta kuin mitä sain aikaisemmin spinflugalla kalastaessa. Spinfluga ei istunut minun tyyliini kalastaa.

Summa sum maarum. Tässä kirjoitan odotaen perhokauden alkua. Tänään tilasin action cameran ja josko saisi ensi kesänä laitettua myös kalastusvideoita jakoon nettiin. Testi videot tulee varmaan perhonsidonta pöydän äärestä muutaman viikon sisällä. Mitään tajuntaa räjäyttävää matskua on turha odotella. Ehkä pientä jutustelua perhonsidonnan lomassa. Properhoja ei ole myöskään tarjolla sitten. Perusputkiperhoja sidoskelen ketusta. Että näillä mennään sano mummo lumessa.

Kaksi lohta

Joitain muistoja matkan varrelta perhokalastuksen suhteen on jäänyt mieleeni. Ensimmäinen perholoheni ja suurin saamani perholoheni. Molemmissa yhteisenä tekijänä on se, että molemmat olen saanut yksin kalastaessa.

Vuonna 2019 aloitin opettelemaan perhokalastuksen saloja kaksikätisellä perhovavalla. Ensimmäisen setin ostin Motonetistä heinä-/elokuun vaihteessa. Airflow 14/9 perhosetti oli tarjouksessa ja sen ostin. Into oli kova ja taito vähäistä käydessäni joella heittämässä parhaillaan neljäkin kertaa viikossa. Nakkilan kosket oli silloin työmatkani varrella ja töistä suoraan menin joelle usein arkisin.

Yhtenä syyskuisena keskiviikko iltapäivänä menin jälleen töistä suoraan joelle. Sen verran olin jo oppinut heittämään, että perho lensi 10- 15 metriä jokeen kalojen kiusaksi. Heittelin oranssimustaa putkiperhoa veljeni neuvosta yksin joella. Tietysti haaveena oli, että edes joku sintti kävisi perhooni kiinni.

 Eipä aikaa kun yht'äkkiä vapa notkahti ja tajusin siiman päässä olevan vähän isomman kalan. Siima alkoi purkauttua kelalta kalan yrittäessä pakoon. Siinä vaiheessa puntti alkoi tutista. Miten saan kalan ylös? Ei ketään haavimassa kaverina.

No, väsyttelin kalaa ja sain sen ensikertaa näköetäisyydelle. Lohi näyttäytyi siiman päässä ja puntti tutisi vielä enemmin. Parin pienen syöksyn jälkeen sain lohen haavimis etäisyydelle. Parin yrityksen jälkeen sain lohen haaviini. Perho suusta irti ja kalan mittaus. 77 cm lohi sai olla ensinmäinen loheni perholla. Kala takaisin jokeen  tärisivin käsieni ohjatessa lohta kohti virtaa. Olin onneni kukkuloilla käydessäni tapahtumaa läpi istuessani rantakivellä.

Kesällä 2021 heinä- elokuun vaihteessa olimme Norjassa Neidenissä perhokalastamassa veljeni Esan ja parin muun kaverin kanssa. Lohi oli piukassa koko reissun ajan paitsi kyttyrälohi kiusasi meitä joen alajuoksulla harmiksi asti.

Kalastimme koko kaksiviikkoa öisin. Illalla menimme joelle klo 18- 20 välillä ja kalastimme aina aamuun saakka. Väsyneinä läksimme aamuisin majapaikkaamme aina nukkumaan.

Eräänä aamuna veljeni Esa ja Miika päättivät klo 4 aamulla, että nyt riittää tyhjän pyytäminen tältä yöltä ja sanoivat lähtevänsä nukkumaan. Minä innokkaana keltanokkana sanoin vielä jääväni hetkeksi heittämään. 

Aamu-usva oli ainut seurani joella kalastaessani St. Georgian loppuosaa. Siinä heitellessäni äkkiä hyppäsi hieno lohi aivan pystysuoraan ilmaan kosken alapäässä. Ihastelin siinä aamun sarastaessa lohen kauneutta ja suuruutta. En ollut ennen nähty mitään niin kaunista kalastaessani.

Jatkoin perhoni heittämistä lohen kuvan jäädessä verkkokalvoilleni hämäräksi muistoksi. Taisi olla toinen lasku lohen hypyn jälkeen, kun heitin vähän pitemmän heiton joen mutkaan. Annoin siiman valua vapaasti virran ohjaamana ja pam. Silloin lähti siima juoksemaan kelan rullalta vinhaa vauhtia. Tajusin heti, että nyt on iso lohi perhossani kiinni. Lohi jatkoi syöksyäään alavirtaan. Minä mietin siiman toisessa päässä miten tässä nyt oikein käy porukan keltanokakalle?

Lohi alkoi antamaan periksi ja pääsin kelaamaan siimaa sisään kelalle kalan rimpuillessa vastaan koko ajan. Eikä kuin hetki lohen ampaistaessa uuteen vauhdikkaaseen syöksyyn. Jälleen pitkän syöksyn jälkeen sain kelata lohta lähemmäksi minua ja taas kala lähti syöksyyn. Ajattelin itsekseni, että ihme on jos tämän taiston voitan. Ei haavia ja eikä ketään auttamassa minua. 

Jälleen lohi rauhoittui ja sain alkaa kelaaman kalaa lähemmäksi minua. Nyt tuntui, että lohi on hallinnassani ja voin alkaa pikku hiljaa siirtymään rantaa kohti. Lohen potkiessa vastaan sain jalkojeni alle kuivan rantakivikon. Kala laittoi edelleen lujasti vastaan mutta en antanut sille enää löysää, vaan pidin jarrun kelasta aika piukallla. Viimein lohi alkoi antaa periksi ja sain sen vedettyä rantakiville kuvausta ja mittausta varten. Tärisevin käsin sain lohelle mittaa 91 senttiä. Kuva vielä kalasta ja mammalohi takaisin Neidenin kirkkaaseen virtaan. 

Kyllä oli niin hieno kokemus taistella lohen kanssa, että unihiekat hävisivät silmistäni ajallessani kohti majapaikkaa. Tietysti piti pojat herättää uniltaan näyttääkseni kuvaa saaliistani. 

Yhden kauden perho?

Päivän jos saisi viettää joessa lohien ja taimenien seurassa, niin voisi olla viisaampi kalojen käyttäytymisen suhteen. Nyt pitää arvuutella rannalta lohien ja taimenien liikkeitä joessa.

Tietysti kokemus kartuttaa tietoa kalojen liikkeistä ja minkälaista perhoa lohille ja taimenille pitää tarjota. Mutta meikä mandoliini joutuu vielä arvuuttelemaan mitä laittaisi siiman päähän tarjolle.

Mutta jossain olen onnistunut, kun katsoo mitä olen saanut kotijoesta ylös kolmena kesänä mitä olen perholla kalastanut. Olen saanut lohta ja taimenta. Olen karkuuttanut muutan "hyvän" kalan, jotka ovat harmittaneet sillä hetkellä kun kala on päässyt irti. Mutta hetken kuluttua olen ollut tyytyväinen, kun olen saanut uittaa edes kunnon "mörköä". Jotain tietää tehneensä oikein tai sitten tähdet ovat olleet vain kohdillaan.

Toissa vuonna kuvan perhot olivat suurinta hottia minun perhovalikoimassa. Perholla tuli niin lohta kuin taimenta. Viime kesänä annoin kuvassa olevalle perholle peliaikaa miltei joka reissu saamatta mitään. Perhomalli taisi olla yhden kauden tähti. Tai sitten tähti lähtee uuteen kiitoon jossain vaiheessa.

Nakkilassa en ole vielä nähnyt sitä varmaa ottiperhoa jolla moni perhomies saisi kalaa. Perhojen kirjo on kirjava millä lohta ja taimenta nousee joesta. Toinen vannoo tietyn perhon nimeen ja viereinen perhomies vetää vieressä kalaa aivan toisenlaisella perholla. Mutta yksi yhteinen tekijä löytyy jokaisella perhokalastajalla. Perhon pitää olla vedessä, että perho kalastaa. Tämän olen oppinut lyhyen perhokalastus urani aikana. Eli paljon vielä oppimista ja koskaan ei tule valmiiksi perhokalastuksessa.

Puistonpenkiltä jokirantaan

Nyt, kun ikää on tarpeeksi voi läjäyttää elämänsä kaikkien luettavaksi. Kunnia on mennyt ja mainetta ei liiemmin ole. Niin mitä sitä enää yrittää kilpeänsä kiilottaa.

Elämäni on ollut kaksijakoinen. On ollut menestystä ja menetyksiä niin kuin monella muullakin ihmisellä elämässään. Minun suurin menetys elämässäni on ollut alkoholismi, joka vei minulta kaiken elämästäni. Viittä vaille oli hengen lähtö lähellä loppuvaiheessa seikoillessani viinan ja pillereiden kanssa.

Mutta tänään saan olla raitis perhokalastaja, joka sai elämänsä takaisin raittiuden myötä. Monesti hiljaisina hetkinä jokirannassa ei ole voinut muuta kuin kiittää luojaa uudesta elämästä ja mahdollisuudesta.

Tämä mahdollisuus on ollut minulle kuin lottovoitto. Voitto itselleni ja läheisilleni, jotka kärsivät vuosikausia sekoilustani. Mutta tänään voin katsoa menneisyyteen ylpeänä ja muistellen sitä hullua aikaa elämässäni. En muistellen siksi, että haluaisin takaisin siihen paskaan. Vaan siksi, että osaisin arvostaa elämääni ja mitä minulla on.

Olen luonteeltani addikti ja siksi perhokalastuskin on vienyt minut täysin mennessään. Mutta onko se sitten huono asia vai ei?  Voi jokainen tehdä omat johtopäätöksensä asiasta. Itse nautin perhokalastuksesta suunnattomasti ja vaimonikaan ei laita hanttiin harrastukseni suhteen. 

Mutta hienoa on olla porukassa jossa tuntee olla hyväksytty. Perhokalastajat eivät käännä selkää kovin helposti toiselle perhokalastajalle vaan yhdessä tehden menevät eteenpäin jokirannassa ja sen ulkopuolella. Koskaan aikuisiällä en ole saanut niin paljon hyviä ystäviä kuin mitä perhokalastuksen kautta olen saanut. Alkavaa kautta odotan innolla nähdäkseni monet kaverini jotka talvihorroksen keskellä myös valmistautuvat uuteen kalastuskauteen.

Tälläinen ajatus sunnuntai-iltaan. Se o moro.