Elokuu alkoi ja yöt alkavat pimentyä pikkuhiljaa. Muutama viikonloppu on tullut oltua kotona ilman perhokalastusta johtuen vesien korkeasta lämpötilasta. Ei ollut mitään järkeä lähteä joelle kaloja kiusaamaan. Tai asia olisi varmaan ollut toisin päin, kalat olisivat kiusanneet minua näyttäytymällä joella ottamatta mihinkään perhoon.
Muutaman perhon olen sitonut ajankuluksi syyskautta varten toivoen samalla loppukauden pelastavan tämän surkean kesän. Kesän, joka jälleen oli lämmin. Mutta kautta on vielä jäljellä ja uskon vesien pikkuhiljaa jäähtyvän. Turha tässä on alkaa kiukuttelemaan sääoloja enempää. Niillä mennään mitä luonto antaa.
Minua ei loppukaudesta kiinnosta niinkään taimenien määrä vaan koko. Jos saisi yhden oikein hyvän kokoisen taimenen, niin olisin tyytyväinen tähän kauteen. Mutta ei taimenia sieltä väkisin oteta, vaan ne annetetaan. Taitoni ja kykyni eivät ole sitä luokkaa perhokalastuksessa, että voisin sanoa meneväni ottamaan taimen joesta. Toivottavasti pysyn tällä tasolla kalastukseni suhteen loppu elämäni.
Jos ensi viikonloppuna avaisi jo syyskauden kalastussession pikkuhiljaa. Ei siellä vielä kannata heittää kymmenen tunnin päiviä, mutta kävisi aamuisin fiilistelemässä aina muutaman tunnin. Aamuhetket ovat joella ovat ihmisen parasta aikaa elämässä ainakin minun mielestäni. Aamun hiljaisuus ja luonnon kauneus saa vanhan äijän herkäksi. Herkäksi siksi, että kuinka hienoa elämä voi olla. Tietysti elämässä on murheita ja haasteita, mutta joella ne unohtuu ja elämän perusasiat palaavat mieleen.
Ei tässä tänä aamuhetkenä kummempia tule mieleen, jos sitoisi muutaman perhon ja nauttisi sunnuntaipäivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti