Ei mitään uutta Nakkilan koskilta

Kahtena lauantaina olen yrittänyt saada työvoittoa Nakkilan koskien kortosta, mutta korto on pitänyt minua pilkkanaan. Ei ole auttanut 10 tunnin kalastuspäivät, eikä rukoukset.

Mutta onneksi tyhjän pyytäminen ei ole päässyt korvien väliin. Olen vain heittänyt perhoa ja toivonut kunnon nykyä vavassani. Mutta mikä on ollut positiivista, niin mukavat kalakaverit joiden kanssa olemme ottaneet tyhjän pyytämisen huumorin kannalta.

Syitä voi etsiä miksi kukaan ei ole päässyt pitelemään lohta tai taimenta, mutta onko ne syyt sitten todellisia vai olemmeko vain olosuhteiden uhreja? Ehkä olemme olosuhteiden uhreja. Edelleen vesi on hiukan liian lämmintä kalan aktiiviseen käyttäytymiseen nähden. Lohia ja taimenia on näkynyt molempina lauantaipäivänä pintovan kalastuspaikassamme. Kalojen näkyminen on antanut toivoa kalastamiseen, mutta tulosta ei ole tullut.

Toivo näkyy aina silmissä aloittaessa kalastuspäivän. Josko tänään jo lohi tai taimen alkaisi pura? Pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ole kuin väsynyt vanha perhokalastaja pakkaamassa vapoja ja keloja kohti kotimatkaa varten.

En lannistu pettymyksistä. Tiedän tähtihetkien vielä olevan edessä ja uskon ennätystaimeni saantiin. Kahdeksan kilon rajan rikkominen on tavoitteeni. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta se päivä koitaa eräänä päivänä näin vakaasti uskon.

Tavoitteeni antaa minulle voimaa kestämään ne tyhjät päivät joella jolloin ei tapahdu mitään mainittavaa kalan saannin suhteen. Tavoitteeni piiskaa minua kalastamaan olosuhteista riippumatta. Tavoitteeni piiskaa minua heittämään tuhansia tyhjiä heittoja Nakkilan koskilla. Mutta ne pienet tähtihetket Nakkilan koskilla antavat voimaa kestämään pettymyksiä ja epäonnistumisia joella ja arjen keskellä. Perhokalastus on kasvattanut minua myös ihmisenä.

Tähän päätän tämän blogini. Olkaa kiltisti ja pitäkää toisistanne huolta.