Nyt iski kunnolla, nimittäin takatalvi. Kevät kävi kertomassa, että tulossa ollaan mutta hävisi samoin tein johonkin kauas horisonttiin. Siinä samassa hävisi haaveeni perhokauden aloituksesta pääsiäisenä. Tässä ollaan lumimyrskyn keskellä mieli maassa murehtien takatalven mykistävää voimaa.
Miehinen mies mieli maassa katselemassa talvista maisemaa ikkunasta juuri kun siiryttiin kesäaikaan kellojen kanssa. Tulee mieleen muinoiset laulun sanat: Miksi meille täällä aina näin käy?
No, normaalia ilmaston lämpemistä tämä vain on. Vai onko?
Eipä tässä auta muuta kuin toivoa ilman lämpenemistä oikein rytinällä talvisen takapakin jälkeen. Kevät tulee mutta ei minun aikatauluni mukaan, vaan luonnon asettamien ehtojen mukaan. Me emme tiedä luonnon suunnitelmia tarkkaan, emmekä tiedä luonnon kiertokulusta kuin pienen palasen ihmisen tekemän mitttaushistorian perusteella.
Mutta usko on vahva kevään suhteen ja jatkan valmistautumista perhokalastuskauden aloittamiseksi sitomalla ajankuluksi lisää perhoja joita on jo rasiat väärällään odottamassa kanssani kevään lämpöä. Perhoni eivät valita, eikä tuskaile kevään tulon myöhästymistä niin kuin minä teen. Ahdistun antaen itseni vaipua alokuloon jonka voi vain kevät aurinko karkoittaa sieluni syövereistäni. Mutta alakulollakin on tarkoituksensa. Se saa minut nauttimaan enemmin keväisestä ja kesäisestä joesta, joka antaa sieluuni uuden voiman talven jälkeen.
Ehkä en ole yksin ilmasto ahdistukseni kanssa? Minua ei ahdista ilmaston lämpeneminen vaan ilmaston kylmyys Suomen saloilla. Luonto elää kiertokulkuaan ja sähköautomme eivät sitä pelasta. Kulutushysteriamme tuhoaa luontomme jollemme lakkaa kuluttamasta mielin määrin kaikkea sitä turhaa roinaa jota ostamme iloksemme ja elintason mittariksi elämäämme.
Purnaamiseni ei estä kevään tuloa. Se tulee silloin kun luonto päättää sen tulevan. Pitäkää mieli kirkkaana ja olkaa valmiit perhokalastuskauden alkuun. Sillä se lähempänä kuin uskommekaan.
