Kesäyössä on jokin ihmeellinen taika. Ajankulu katoaa yön tunteina ja kaikki ympärillä oleva saa uuden muodon. Mikään ei näytä samanlaiselta kuin päivällä. Hiljaisuus hyväillee perhokalastajan hipiää kuin nuorirakkaus. Millään muualla ei ole mitään väliä. Kaikki arjen tuomat murheet ja tressi valuu joen virtaaman mukana kauaksi pois perhokalastajan sielun syvyydestä.
Kalastamme paljon Kokemäenjoella läpi yön ympäri kauden. Syksymmällä pilkopimeässä perhokalastaminen on aivan oma maailmansa. Ei näe eteensä kunnolla ja heittäminen menee aikalailla "näppituntumalla" tuntien ainoastaan siiman nytkähdyksen perho laskeutuessa joen pintaan.
Hetki, kun taimen iskee pimeyden keskeltä perhoon ei voi kuvailla sanoin. Se pitää itse kokea joen äärellä. Aistit valpastuvat ja jännitys on käsin kosketeltava taimen taistellessa siiman päässä.
Itse aloitin syksyllä 20 kalastamaan pimeässä ja ensin ajattelin, että en koskaan perhokalasta pimeässä. Pelko ja epävarmuus yritti saada voiton korvien välistä. Heittäminen oli valoisassakin oli vielä heikkoa ja saati siten, kun tuntuma heittämiseen piti saada selkärangasta. Kyllä siinä välistä vapa kolisi perhon iskiessä vavan rungoon mutta onneksi ei mitää suurempaa väline rikkoa ei tullut. Tekemällä ja kokeilemalla ainoastaan oppii. Tämä pätee myös perhokalastukseen.
Eipä tässä tänään mitään kummempaa tule mieleen työpäivän jälkeen. Kiitos, jos olet jaksanut näin pitkälle lukea kirjoitustani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti