Perhokalastajan painajainen

Nyt iski kunnolla, nimittäin takatalvi. Kevät kävi kertomassa, että tulossa ollaan mutta hävisi samoin tein johonkin kauas horisonttiin. Siinä samassa hävisi haaveeni perhokauden aloituksesta pääsiäisenä. Tässä ollaan lumimyrskyn keskellä mieli maassa murehtien takatalven mykistävää voimaa.

Miehinen mies mieli maassa katselemassa talvista maisemaa ikkunasta juuri kun siiryttiin kesäaikaan kellojen kanssa. Tulee mieleen muinoiset laulun sanat: Miksi meille täällä aina näin käy?

 No, normaalia ilmaston lämpemistä tämä vain on. Vai onko?

Eipä tässä auta muuta kuin toivoa ilman lämpenemistä oikein rytinällä talvisen takapakin jälkeen. Kevät tulee mutta ei minun aikatauluni mukaan, vaan luonnon asettamien ehtojen mukaan. Me emme tiedä luonnon suunnitelmia tarkkaan,  emmekä tiedä luonnon kiertokulusta kuin pienen palasen ihmisen tekemän mitttaushistorian perusteella. 

Mutta usko on vahva kevään suhteen ja jatkan valmistautumista perhokalastuskauden aloittamiseksi sitomalla ajankuluksi lisää perhoja joita on jo rasiat väärällään odottamassa kanssani kevään lämpöä. Perhoni eivät valita, eikä tuskaile kevään tulon myöhästymistä niin kuin minä teen. Ahdistun antaen itseni vaipua alokuloon jonka voi vain kevät aurinko karkoittaa sieluni syövereistäni. Mutta alakulollakin on tarkoituksensa. Se saa minut nauttimaan enemmin keväisestä ja kesäisestä joesta, joka antaa sieluuni uuden voiman talven jälkeen.

Ehkä en ole yksin ilmasto ahdistukseni kanssa? Minua ei ahdista ilmaston lämpeneminen vaan ilmaston kylmyys Suomen saloilla. Luonto elää kiertokulkuaan ja sähköautomme eivät sitä pelasta. Kulutushysteriamme tuhoaa luontomme jollemme lakkaa kuluttamasta mielin määrin kaikkea sitä turhaa roinaa jota ostamme iloksemme ja elintason mittariksi elämäämme.

Purnaamiseni ei estä kevään tuloa. Se tulee silloin kun luonto päättää sen tulevan. Pitäkää mieli kirkkaana ja olkaa valmiit perhokalastuskauden alkuun. Sillä se lähempänä kuin uskommekaan.

H-hetki lähestyy

Talvi ja kevät tappelevat keskenään ja meikä poika toivoo kevään voittavan. Kevään voitto tietää perhokalastuskauden alkua. Perhot on sidottu ja nyt alkaa muiden varusteiden tarkistus ja kuntoon laitto. H-hetki on viikoista kiinni.

Taidanpa kaivaa varustelaukun esille viikonloppuna ja laittaa kelat, siimat ja muut härpäkkeet laukkuun paikoilleen odottamaan starttia ensi reissulle. Vaikka ilman lämpötila kääntyy plussalle,  niin joen virtaama ratkaisee pitkälti päivän jolloin lähden liikkeelle joelle. Joen virtaama on alku keväästä usein kova lumien sulaessa latvavesien ympäriltä pelloilta ja metsistä virtaten vetenä jokeen.

Kokemäenjoki on isojoki ja kevät virtaamat ovat usein 500- 200 kuution välissä. 200 kuutiota alkaa olla sellainen virtaus, että perhokalastaja voi käydä heittämässä pahimmat polteet pois niskastansa. Mutta kalapaikat ovat vähissä rantakalastajalle virtauksien ollessa kovat ja näin taimen on piukassa perhokalastajilla. Kevään edetessä ja virtauksien laskiessa alle 200 kuution alkaa perhokin olla otollinen pyyntiväline taimenen suhteen.

Kevät taimen ei ole helppo saalis perhokalastajalle keväällä Kokemäenjoella mutta aina kannattaa koittaa onneaan saaliin suhteen. Taimenet ovat kooltaan 2-6 kg väliin ja isoimmat taimenet ovat jopa 8 kilon kokoisia. Suomessa ei taida  yhtä suuria taimenia saada mistään muualta joesta. Voikin sanoa, että Kokemäenjoki ja Nakkilan kosket ovat yksi parhaita taimenen kalastuspaikkoja Suomessa ympäri vuoden. 

Kevät Kokemäenjoella on soutukalastajien kulta-aikaa mutta mitä pitemmälle kevät ja kesä etenee niin rantakalastajien saalisvarmuus paranee. Veden lämmetessä ja virtauksien pienetessä voi rantakalastaja saada ihan mitä vain joen antimista. Taimen, kuha, toutain ja kesäkuun alkupuolella jokeen nouseva lohi tekevät joesta mielenkiintoisen kalastuskohteen.

No, mopo karkasi nyt vähän käsistä. Minun piti kertoilla varusteiden kuntoon laitosta mutta tiedätte itse varmaan miten kauteen pitää valmistautua. Tietysti jokainen valmistautuu vähän eri tavalla mutta lopputulos on sama. Eli joella tavataan pitkän talven jälkeen iloisesti toisiamme tervehtien.

Tietysti nämä ovat vain minun kokemuksia ja ajatuksia Nakkilan koskista. Joku guru osaa varmaan kertoa paremmin joen elämästä kuin minä. Mutta kalastamalla Nakkilan koskilla oppii tuntemaan joen metkut, kalapaikat pikku hiljaa ja jonain päivänä voi olla siiman päässä se elämän kala. Jokainen heitto on mahdollisuus.

Makkaraa ja mietteitä

Yön hiljaisina hetkinä jokirannassa kodalla makkaraa grillatessa on aikaa miettiä ja ajatella asioita. Tietysti perhokalastamassa ollessa ajatukset ja mietteet usein suuntautuvat kalastuksen pariin ja luonnontilaan.

Monesti olen miettinyt kalastuskulttuurin kehitystä ja teknologian tulemista kalastukseen mukaan. Ikää kun on jo enemmin kuin toivoisi sitä  olevan, niin on nähnyt ja kokenut kalastuksen kehityksen useammalta vuosikymmeneltä.

 Paljon on tapahtunut hyvää esim. vesistöjen puhdistumisen suhteen pahimmista ajoista, jotka sijoittuvat 70- luvun molemmin puolin. 70- luvulla ja vielä 80- luvunkin alussa Kokemäenjoki oli monen yrityksen likaama kuraoja vesistöä kuormittavien päästöjen vuoksi. Kielteisenä olen kokenut nykyteknologian tulon kalastukseen. 

Ammattimainen kalastus on yritetty saada mahdollisimman tehokkaaksi ja tällöin kalojen saalismäärät ovat kasvaneet. Lisäksi kasvatetun lohen markkinat kasvavat jatkuvasti. Kasvatettu lohi tarvitsee rehua, joka tehdään pääsääntöisesti kalasta. Kalojen rehuksi kelpaavat kaikki kalat kokoon katsomatta. Rehukalan pyynti kasvaa samalla, kun kassilohen myynti kasvaa. Mitä enemmin suita ruokittavana niin kalankasvattamoilla rehun tarve kasvaa ja tämä otetaan irti kaikki merestä kaloina. Kuluttaja ei aina ymmärrä kasvatetun kalan luonnottomuutta sitä haarukoidessaan suuhunsa.

Kaikuluotaimien halvetassa ne on myös tavoittaneet vapaa- ajan kalastajatkin. Harva vetouistelija enää sokkona haarukoi vesistöjämme uistellessaan. Samoin myös tekevät vapakalastajat karikon reunoilla etsiessään kalaparvia saaliikseen vesillämme. Saalisvarmuus on kasvanut kaikuluotaimen myötä ja samalla isojen kalojen osuus on lisääntynyt saalismäärissä. Isot kalat ovat niitä parhaita suvun jatkajia.

Milloin olemme siinä pisteessä, että maailman merien, jokien ja järvien kalakannat eivät kestä enää kalastusta. Osittain näin on käynnytkin esim. Tenojoen kohdalla ja moni syvänne on troolattu tyhjiin valtamerillä. Olemme puun ja kuoren välissä kalastajina.

Minä pienenä perhokalastajana olen osa tätä huolestuttavaa suuntausta kalakantojemme suhteen. Enää en voi ottaa jokaista kalaa joesta ruuaksi minkä laki sallisi minulle. Ehkä joku voi ajatella, että olen viherpiipertäjä ajatukseni suhteen. Jos jokainen suomalainen vapaa- ajankalastaja laskisi osan saalistaan takaisin  vesistöön,  niin se olisi tuhansia kiloja kalaa vuodessa valmiina jatkamaan sukuaan jossain vaiheessa. Oli kalat sitten lohia, haukia, taimenia, kuhia tai ahvenia.

Mutta minä olen vain pieni perhokalastaja luonnon kiertokulussa ja ajatukseni voivat olla osittain vääriä. Mutta sen tiedän, että jotain tarvitsisi tehdä turvataksemme kalastus mahdollisuuden myös tuleville jälkipolville. Päättäjät, lainsäätäjät ja valtiovalta ovat avain asemassa turvatakseen kalalajien tulevaisuuden. Siihen myös kuuluu toimivien kalateiden rakentaminen padotuille joki osuuksille saadaksemme kalat nousemaan jälleen kutupaikoilleen.

Kauden aloitus on arvoitus

Tammikuu ja helmikuu näytti hyvältä perhokalastuskauden aloituksen suhteen. Haave kauden aloituksesta oli maaliskuun loppupuoli mutta tulihan ne talven pakkaset sitten maaliskuulle. Nyt ei auta muuta kuin kärvistellä ja odottaa todellista kevään tuloa.

Kaikki olisi valmista välineiden suhteen lähteä joelle mutta tässä kirjoitan blogiani enkä muuta voi. Luonnon oikuille en voi mitään mutta mielialaani voin vaikuttaa. En anna talven pakkasten pilata mieltäni vaan nautin siitä mitä on tarjolla. Siispä lähden laskettelemaan viikonloppuna ja nautin talvisesta säästä.

Mutta jossain vaiheessa keväinen sää valtaa pohjolan perukat ja silloin lähden avaamaan perhokalastuskauteni iloiten kuin lehmät päästessään kesälaitumelle. Paljon on haaveita ja odotusta tulevan kauden suhteen mutta kaikki selviää syksyllä miten kausi meni.

Onhan se hienoa, jos tulee onnistumisia ja hienoja kaloja kauden aikana mutta perhokalastus on oikukas laji. Niin oikukas, että lohet ja taimenet voivat kiertää perhoni tyystin. Tyhjän pyytäminen syö miestä perhovavan varressa tässä tilanteessa ja silloin katsotaan onko perhokalastaja todellinen lajin harrastaja vai pelkkä saaliin perässä juoksija. Tarkoitushan on saada perholla kalaa mutta lajissa on paljon muutakin hienoa. Luonto ympärillä äänineen, ihmeineen ja hyvät kalakaverit jokirannassa. Nämä ovat osa perhokalastusta josta on hieno nauttia.

Mutta nyt istun laiskanlinnassani kirjoitaen blogiani ja pakkanen paukkuu ulkona uhoten siirtää kalastuskauteni hamaan tulevaisuuteen. Onneksi ystäväni aurinko on luvannut selättää pakkasen lämmöllään suoden minulle perhokalastuskauteni tänä vuonnakin. Auringon antamaa lupausta kesästä odotan ja nautin nyt siitä mitä minulla on elämässäni.

Rikkinäinen perhokalastaja

Kuvan otosta taitaa olla aikaa noin 59 vuotta. Meikä mandoliini siinä katse tulevaisuuteen suunnattuna ja elämä edessä valmiina elettäväksi. Kuvan otto hetkellä kaikki näytti hyvältä elämässä.

Mutta eipä ole Sarellin pojjaan elämä mennyt piirustusten mukaan. Piirustusta on joutunut kumittamaan monesti ja jossain vaihessa se meinattiin pyyhkiä vallan pois. Kuolema on kolkutellut useamman kerran meikeläisen ovea.

Murrosikä oli minun elämäni kulun suuri kulmakivi. Silloin tehtiin elämäni piirustukseen suurimmat kumitukset ja uudelleen piirtämiset. Moni asia muuttui ja jäi elämästäni pois. Urheilu loppui ja kiinnostus koulun käyntiin tuli tiensä päähän. Olin aivan hukassa elämäni kanssa ja siihen aikaan ei osattu tarttua nuorien elämään oikealla tavalla. Ainut mitä koulukuraattori kysyi minulta: Mitäs tehdään Sarellille, tervataanko munat vai onko jotain muuta ehdotusta?

Aloin pakenemaan sisäistä kuohuntaani ja tuskaani alkoholiin. Vauhti kiihtyi viinan kanssa ja olin jo 24- vuotiaana ensin kerran hoidossa päihteiden vuoksi.  En lopettanut ryyppäämistäni siihen. Meni vielä vuosia ennen kuin korkki mapsahti kiinni. Sitä ennen piti käydä katsomassa pohja elämässä.

Olen kelannut elämäni eri vaiheita ja jäljestä ymmärtänyt kuinka rikki olin ollut. Heikko itsetunto ja hylätyksi tulemisen pelkko olivat riippakivet elämässäni aina 35- vuotiaaksi saakka. Kaksi asiaa saivat minut voimaan pahoin ja pakenin elämääni tietämättä mistä kaikki johtui.

Ensin jäi viina pois elämästäni ja sitten sai alkaa työstämään riippakiviä elämästäni pois. Enkä vieläkään ole täydellinen ihminen mutta läheiseni sietävät minua ja tulen itseni kanssa toimeen. Jos näin saisi elää loppu elämänsä niin olisin kiitollinen. Rikkinäinen perhokalastaja tulen olemaan aina mutta onneksi saan olla edes sellainen. Nauttia perhokalastuksesta ja elämän pienet ilot vievät elämääni eteenpäin. Mitä tässä voi enenpää toivoa elämältään, kun kerran sen meinasi menettää. Saan elää hyvää rikasta elämää iloineen ja suruineen. 

Iloitaan jokirannassa, kun taas nähdään.