Eilen ilalla olin tosi väsynyt viikon töistä ja en jaksanut katsoa perhovehkeitä kuntoon lauantain kalareissulle. Kalastuspaikkakin oli auki sillä Kokemäenjoessa vettä virtasi reilunlaisesti. Päätin katsoa virtaukset uudelleen lauantai aamuna ja tehdä loppullisen päätöksen silloin kalastuspaikan suhteen.
Nukkumaan käydessä laitoin herätyksen kello viideksi aamulla. Kuinkas sattuikaan, että heräsin klo 4 aamulla ja katsoin Kokemäenjoen virtaukset Arantilankosken nettikamerasta. Vettä virtasi reilunlaisesti ja väliuoma saaren ja mantereen välissä oli täynnä vettä. Siinä hetken miettien mitä oikein tekisi? Jatkaisinko nukkumista vai lähtisinkö Läpväärtin joelle ajamaan 150 kilometrin päähän. Kalastuspäivä vei voiton nukkumisesta saaden minuun liikettä. Eväät, vaatteet, perhokalastusvälineet kuntoon ja Kia nielemään kilometrejä kohti Lapväärttiä.
Kaksituntia ajoa ja olin sopivasti kello seitsemän Abc:llä Lapväärtissä. Vesssa käynti, aamukahvit ja päivälupa joelle oli toimenpiteet liikenneasemalla. Sitten kohti jokea ja valitsin tutun Pekkisen kalastuskohteeksi sille päivälle. Pekkinen on siitä mielenkiintoinen kohde kalastaa, että voi kalastaa molemmat rannat helposti sillä sillasta pääsee yli kävellen vastarannalle.
Vavat esille, perhot siimaan ja heitolle. Aloitin kalastuksen kello kahdeksan sillä kalastusseuramme kevätreissu Lapväärtiin oli sovitettu tähän viikonloppuun ja tänään oli leikkimielinen kalastuskilpailu vuorossa johon päätin osallistua. Sain heitellä rauhassa noin tunnin verran mitään saamatta. Sitten pojat saapuivat myös heitolle Pekkiseen. Sitten meitä olikin jo seitsemän perhokalastajaa ringissä heittämässä. Rinki kiersi hyvin ja juttu kulki rannalla kavereiden kanssa heittovuoroa odottaessa.
Tyhjää heitimme vuorotellen. Joki oli hiljaa puhumatta mitään meille. Pojat kyllästyivät joen hiljaisuuteen joskus yhden aikaa iltapäivällä lähtien muille apajille joella. Itse päätin jatkaa heittämistä Pekkisessä. Sitä ennen päätin syödä hiukan evästä ja antaa poolin hiukan rauhoittua heittämisen jäljiltä. Syötyäni ja kahvit juotuani aloin miettimään seuraava perhoa mitä tarjota joen taimenille. Päädyin valkoiseen ja kirkasrunkoiseen perhoon sillä valkoinen perho on yllättänyt ennenkin.
Eväät kylmälaukkuun, vapa käteen ja heitolle. Aloitin virran yläosasta heittämisen vetäen siimaa kelalta ulos lisäten heittopituutta asteittain. Saadessani siiman lähelle maksimi heittopituutta latasin heiton kohti joen keskikohtaa. Siiman laskeutuessa annoin sen hiukan uida vapaasti ja aloin strippaamaan siimaa rauhallisesti ylös. Yksi kova nykäisy ja tajusin kalan olevan perhossani kiiinni. Uitin kalan alaspäin saadakseni sen rantaan ilman haavia. Rantavedessä näin kalan ensikerran ja totesin kirkkaan nousutaimenen olevan siiman päässä. Ei muuta kuin taimen rantaveteen pakollista kuvausta varten ja sitten rasvaevällinen luonnon taimen takaisin jokeen jatkamaan nousuaan kohti joen latvavesiä kutuhommiin.
Päivä osaltani muuttui täydelliseksi taimen muodossa. Yksi oikea perho vai onnen kantamoinen. Ehkä vähän molempia. Mutta sain kirkkaan nousutaimen iskemään perhooni. Kärsivällisyyteni palkittiin. Paljon heittoja ja paljon toivoa oli päiväni teema. Nyt väsyneenä mutta onnellisena päätän blogini kirjoittamisen. Aikainen ylösnousu, päiväjoella ja 300 km autolla ajoa saa vanhankin miehen väsymään. Hyvää yötä, löysiä hermoja ja kireitä siimoja jokaiselle lukijalle.
